Antti Vesala Joku tyyppi Järvenpäästä kirjoittelee nettiin mieleensä juolahtaneita asioita.

Onko kirkolla oikeus omiin oppeihinsa?

Joku on saattanut huomata, että olen Henri Heikkisen kanssa julkaissut kirjan "Elämää hyvinvointivaltiossa" (LINKKI), jossa on parisataa sivua, kymmenen päälukua ja viisikymmentä alalukua. 

Alaluvuista yksi, noin kolmesivuinen, käsittelee viime vuosina vahvasti elänyttä keskustelua samaa sukupuolta olevien avioliitosta ja evenkelis-luterilaisen kirkon ilmeisistä vaikeuksista suhtautua asiaan siten, että jokin sen sisäisistä fraktioista ei suuttuisi.

Lehtiyhtymän pääkaupunkiseudun lehdissä julkaistiin kirjaa koskeva uutinen, jonka näkökulma meitä hiukan ihmetytti. Jo otsikosta voisi kuvitella, että tuo teema on tärkein koko kirjassa (no ei ole), ja että kannattaisimme ihmisten eriarvoista kohtelua heidän suuntautumisensa perusteella.

Sellainen kuva on täysin virheellinen. Yksi kirjamme kantavista viesteistä on, että jokaisella on liberaalissa yhteiskunnassa oikeus olla oma itsensä, eikä kukaan sanele kenellekään, mikä on oikea tapa elää. Jos kirjan - tai edes tuon kolmesivuisen alaluvun - vaivautuu lukemaan kokonaan, sen kyllä havaitsee.

Laitan koko tuon kyseisen luvun tähän alle sellaisenaan, jotta jokainen voi itse lukea sen ja todeta, mitä siinä oikeastaan sanotaan. Lehtijuttua itsessään en enempää kommentoi, koska olemme laatineet siihen vastineen, joka on julkaistu ko. jutun kommenttiosiossa.

----

Onko kirkolla oikeus omiin oppeihinsa?

Eräs 2000-luvun keskeisimpiä tasa-arvoaiheita on ollut käsitehirviö ”sukupuolineutraali avioliittolaki”. Aihe on herkkä ja koskettaa monia, niin henkilökohtaisella kuin periaatteellisella taholla. Asian pysyminen puheenaiheena on taattu sillä, että lakivaliokunnassa haudattuun tasa-arvoisen avioliittolain säätämistä koskeneeseen kansanedustajien aloitteeseen sisältönsä puolesta perustuva kansalaisaloite on kerännyt ennätysmäärän allekirjoituksia ja tulee varmuudella eduskunnan käsittelyyn.

Nykyisessä lainsäädännössä on laki rekisteröidystä parisuhteesta. Lain mukaan samaa sukupuolta olevat parit voivat rekisteröidä parisuhteensa ja saada pääsääntöisesti samat oikeudet ja velvollisuudet kuin avioliitossa. Lain ongelmana on kuitenkin pidetty sitä, ettei samaa sukupuolta olevilla ole mahdollisuutta adoptoida lasta yhdessä, eivätkä parisuhteensa rekisteröivät saa automaattisesti oikeutta yhteiseen sukunimeen. Nämä tietenkin olisivat aivan hyvin erilliskysymyksinä ratkaistavissa.

Kolmas epätasa-arvoiseksi koettu seikka on se, joka ainakin aihepiiriä ulkopuolelta tarkastelevalle näyttäytyy lähinnä symbolisena, nimittäin parisuhteen nimike. Sisällöllisten seikkojen lisäksi halutaan, että sekä eri sukupuolia että samaa sukupuolta olevien pariskuntien liittoja kutsuttaisiin avioliitoksi. Nimikkeeseen ladataan melkoisesti merkitystä puolin ja toisin.

Myös kirkon kannalta avioliitto on paljon enemmän kuin juridinen sopimus. Sen kannalta avioliiton pohjimmainen luonne on sakramentaalinen, ja se kuuluu samaan hengellisten toimitusten kategoriaan kuin kaste, ehtoollinen ja konfirmaatio. Oleellisena osana kirkon opetusta avioliittoa pitäisi säädellä rituaalisen perinteen ja pyhien kirjoitusten eikä muuttuvien trendien mukaan.

Suurin ristiriita tuleekin juuri käsitteestä ja avioliiton symbolisesta luonteesta, kuten Oras Tynkkynen on kirjoittanut. Sukupuolineutraalia avioliittolakia kannattavien näkökulmasta rekisteröity parisuhde on avioliitosta erillinen oikeudellinen instituutio, joka asettaa samaa sukupuolta olevat parit eriarvoiseen asemaan. Tynkkynen vertaa kirjoittamassaan lakialoitteessa tilannetta siihen, että eri etnisillä vähemmistöillä olisi käytössä erillinen parisuhdelaki.

Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat äärimmäisen kannatettavia arvoja. Kaikkien kukkien pitää antaa kukkia, mutta toisaalta sukupuolineutraalin avioliittolain ajaminen kuin käärmettä pyssyyn on hyvä esimerkki nykyisestä puolisuvaitsevaisuudesta, joka suvaitsee ainoastaan yhden osapuolen mielestään edistyksellistä näkemystä. Siinä, ettei suvaitsevaisuuden nimissä hyväksytä kirkon oikeutta omiin oppeihinsa, on periaatteellinen ongelma. Lainsäädännön seurauksena kirkko ja sen jäsenet voidaan aikanaan pakottaa sakon tai vihkimisoikeuden menettämisen uhalla toimimaan vastoin omia periaatteitaan.

Suvaitsevaisuuden pitää olla molemminpuolista, ja myös taantumuksellisena pidetyt arvot ja niiden vaalijat tulee hyväksyä. Mikäli myös samaa sukupuolta oleville annetaan muuten tasa-arvoiset oikeudet ja asema, avioliiton käsitteen “valtaaminen” helposti näyttäytyy vihamielisyytenä ja provokaationa kirkkoa ja sen oppeihin uskovia kohtaan.

Suvaitsevaisuus ei ole vain yhdensuuntaista liikettä. Siihen kuuluu sallivuus myös sellaisia ajattelutapoja kohtaan, joista ei itse ole samaa mieltä. Perinteisellä tavalla ajattelevat ihmiset eivät välttämättä ole väärässä, eikä heitä ainakaan saa mielipiteidensä takia sivuuttaa tai syrjiä. Vasta rikolliset ja väkivaltaiset teot ovat niitä, joiden perusteella voidaan tuomita, ei vanhanaikainen ajattelutapa.

Toisaalta kirkko on ajan kanssa kuitenkin “elänyt” ja hyväksynyt Raamatun vastaisia asioita, kuten esimerkiksi naispappeuden, yhteiskunnan painostuksen myötä. Oli lopullinen lainsäädäntö avioliitosta millainen tahansa, kirkko joutuu ennen pitkää yhteiskunnan painostuksesta jälleen kerran eräänlaiseen tienhaaraan. Joko kirkko pitäytyy Raamatun sanassa ja vihkii vain miehen ja naisen, tai se liikkuu yhteiskunnallisen painostuksen myötä yhä kauemmas kristinuskosta. Kumpikin vaihtoehto syventää jo olemassa olevia sisäisiä jakolinjoja.

Raamatun sanassa pysyminen on käytännössä tie valtiosta eroamiseen, koska yhteiskunta tuskin kovin pitkään katselisi verovaroin rahoitettua organisaatiota, joka ei hyväksy sukupuolineutraalia avioliittoa. Valtiosta eroaminen toisaalta mahdollistaisi kirkon uskonnollisen toiminnan nykyistä luontevammin niille, jotka kokevat sen edustamat arvot omikseen.

Liberaalissa, vapaassa yhteiskunnassa ei sitä paitsi ylimalkaan ole mitään erikoisasemassa olevaa ”kansankirkkoa”. Liberaali valtio ei suosi mitään uskontokuntaa muiden uskontokuntien tai uskonnottomien kustannuksella.

Keskustelu samaa sukupuolta olevien parien asemasta on jo usean vuoden ajan repinyt evankelis-luterilaista kirkkoa hajalle. Kirkon johto on joutunut tasapainottelemaan eri linjojen välillä.

Paras olisi ottaa selkeä kanta puoleen tai toiseen ja hyväksyä todennäköinen seuraus eli jakautuminen kahdeksi erilliseksi uskontokunnaksi. Sukupuolineutraalin avioliiton täysi hyväksyminen taas johtaa siihen, että kirkko toimii valtionkirkkona poliittisten virtausten vietävänä, eräänlaisena puoliateistisena kulttuuriperinnejärjestönä, jonka ydintehtäviin kuuluu tarjota hautaus- ja hääpalveluja kaikille halukkaille. Mikäli kirkolle verotusoikeus on tärkeämpää kuin kristinusko, tämä on tietysti myös aivan perusteltu ratkaisu.

Liberaalista näkökulmasta koko keskustelu avioliittolainsäädännöstä on oikeastaan ajanhukkaa. Vapaassa yhteiskunnassa valtiolla ei ole mitään kantaa vapaaehtoisten ihmisten keskenään perustamien yhteistalouksien sisäisiin järjestelyihin. Aikuisten keskinäiset liitot voisivat olla puhtaasti yksityisiä sopimusjärjestelyitä, jollaisia voisivat valmiina pakettiratkaisuina tarjota esimerkiksi asianajotoimistot tai uskonnolliset yhdyskunnat.

Kukin pariskunta saisi vapaasti juhlistaa tekemäänsä yhteiselon virallistamissopimusta juuri sellaisilla seremonioilla kuin itse parhaaksi katsoo. Valtiota ei tässäkään asiassa tarvittaisi väliin sotkemaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän seppaeo kuva
Oskari Seppänen

Luin pari ensimmäistä kappaletta tuosta HU:n jutusta; eihän se ollut journalismia, vaan tuntui hyökkäykseltä sekä kirjoittajia että Kokoomusta kohtaan. En viitsinyt lukea enempää, sillä mahdollinen informaatiosisältö hukkui ruokottomuuksiin joita ei objektiivisista tiedonlähteistä saa löytyä.

Rainer Salosensaari

Näin ulkopuolisesta tuntuu, että luterilainen kirkko haluaa molemmat, sekä veden että tulen. Tässä tapauksessa se tarkoittaa, että kirkko ei halua luopua veroja maksavista perinnejäsenistään eikä henkilökohtaisen uskon pohjalta toimivista aktiivijäsenistään. Molemmat ovat nykyiselle kirkkoinstituutiolle tarpeellisia.

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari

Oikein mallikkaasti pohdittu ja perusteltu.

Kirkko ja valtio pitäisi erottaa toisistaan. Kirkon verotusoikeudesta pääsee eroon muutamassa minuutissa lähettämällä eroilmoituksen.

Valtiosta on vaikeampi erota ja purkaa siihen liittyviä sidonnaisuuksia, vaikka valtio on epäonnistunut palvelutuotantonsa kehittämisessä jopa kirkkoa pahemmin.

Täytyypä lukea kirjanne kokonaan, pidän ennakkoluulottomasta lähestymisestä, vaikka se sisältäisi virhepäätelmiäkin. Erityisellä mielenkiinnolla odotan löytäväni voimakasta yksilönvapautta tasapainottavan vastuun ilmenemistä sosiaalisessa ja ekologisessa mielessä, koska niitä emme nähdäkseni voi väistää missään oloissa. Palataanpa siinä vaiheessa kommenttien merkeissä:)

Käyttäjän anttivesala kuva
Antti Vesala

Toimitus on julkaissut vastineemme kommenttiosastossa. Suora linkki vastineeseen:

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/250593-pa...

Arhi Kuittinen

Tässä kirjoituksesssa on vakava asiavirhe tai ainakin mielikuvavirhe: kirkon olemus.

Kirkko ei ole missään tapauksessa itsenäinen kirkko eikä pyri olemaan itsenäinen

vaan valtionkirkko kirkkolailla ja kirkkoministerillä sekä Ruotsin kuninkaan säätämällä tavalla armeijan propagandatuki sotilaspappeina, veronmaksajien kustantamina sotilaspappeina.

Piispoilla ei ole ikinä ollut tärkeintä "Raamatun sanassa pysyminen" vaan valta ja etuoikeudet valtion mielenhallintavirastona.

Kirkko ja kirkon opit ovat Rooman keisarin luomus.

Tämä on ymmärrettävä kirkkaasti.

Ja unohdettava kirkon propaganda "perinteiden ja identiteetin ylläpitäjästä".

Ev-lut valtionkirrkoa ei ole olemassa ilman lakia ja valtion antamaa "arvovaltaa" "virallisena" uskontona Rooman valtion Mars-jumalakultin suorana identtisenä seuraajana.

Kirkko on luotu valtion ruoskaksi ja uskontovallaksi

- eliitin vallan keskittämiseksi, yhden valtion kontrolloiman uskonnon kautta hallitsemiseksi.

Avioliittolaki on muokattu kirkon oppien mukaisesti joten kirkko vaikuttaa vastavuoroisesi valtion lainsäädäntöön yhteäiskulttuurin harhaa luovana moraalivirastona.

Valtionkirkon piispat lisäksi määrittävät veronmaksajien kustantaman tunnustuksellisen uskonnonopetuksen kouluissa.

Oppilailla ei ole uskonnonvapautta

vaan koululaki pakottaa poliisien avulla lapset kirkon usknnontunneille eivätkä lapset saa itse valita opetussuunnitelmassa paralleelia ET-oppiainetta.

Se on yksinkertaisesti laki eikä mielipidekysymys.

Tällä hetkellä.

Käyttäjän JussiLehtola1 kuva
Susi Lehtola

Ömh.. Mistä te tuon kirkon oikeen revitte mukaan?

Eihän tasa-arvoinen avioliittolaki vaikuta kirkkoon millään lailla, aloitteessa nimenomaan lukee että uskonnollisia yhdyskuntia ei velvoiteta suuntaan eikä toiseen, vaan ne saavat itse päättää ketä haluavat vihkiä kenenkin kanssa.

Sen sijaan koko jutussa on kysymys "avioliiton" ja "rekisteröidyn parisuhteen" erilaisista termeistä lainsäädännössä. Nämä sitten heijastuvat erilaisiin lomakkeisiin: "Sinkku" "Avoliitossa" "Avioliitossa" "Rekisteröidyssä parisuhteessa". Viimeisen näistä voisi suoraan korvata "Hei olen homo!".

Ainakin mulle on yks ja hailee lukeeko laissa "avioliitto" vai "rekisteröity parisuhde", kunhan termi on vaan kaikille sama. Tuntuu vaan siltä, että jotkut piirit vetäisivät herneen keuhkoihin jos avioliiton juridinen termi vaihdettaisiin rekisteröidyksi parisuhteeksi, vaikka sitähän avioliitto nimenomaan on.

Käyttäjän anttivesala kuva
Antti Vesala

Tuossa luvussa kommentoidaan ensisijaisesti tuosta asiasta käytyä keskustelua, vaikka pakosti toki sivutaan myös itse asiaa. Ja lopussa ovat politiikkasuosituksemme.

Kirkko on mukana tässä tekstissä siitä syystä, että kuten jokainen on varmasti huomannutkin, sillä on ollut huomattavia vaikeuksia asennoitua tähän aiheeseen. Virallinen johto tasapainoilee ja varoo sanomasta mitään selvää kantaa suuntaan tai toiseen. Tämä taitaa olla ihan fakta, turha sitä on sivuuttaa. Fakta on myös se, että kirkko on yhteiskunnassa merkittävä instituutio, jolle tilitetään valtiolta sellaisia rahoja, joita on veroilla kerätty myös sellaisilta tahoilta, jotka eivät halua olla missään tekemisissä kirkon tai sen oppien kanssa. Tästä seuraa kummallinen tilanne sekä kirkon että valtion näkökulmasta, mitä yritimme tuossa hieman problematisoida.

Aloitteessa lukee mitä lukee, se ei tässä mielestämme ole nyt kovin olennainen yksityiskohta.

Mainitsemasi lomakkeiden ongelma sen sijaan on ihan todellinen, ja sen voisi ratkaista ihan yleisellä ohjeella tai jopa työmarkkinajärjestöjen vapaaehtoisella itsesääntelyllä. Yksi rasti kaikkia mahdollisia virallistettuja suhteita varten riittää varmasti työnantajan näkökulmasta. Ihmistä ei pitäisi pakottaa tuomaan julki suuntautumistaan, kuten ei myöskään uskontokuntaan kuulumista tai kuulumattomuutta. Ne ovat yksityisasioita, jollaisia julkisen vallan taholta harjoitettu lokeroiva politiikka ei tällä hetkellä kunnioita pätkän vertaa.

Käyttäjän JussiLehtola1 kuva
Susi Lehtola

Jeps, mutta maallisen lainsäädännön on turha kumarrella mitään jumalia; sekin on ihmisten lokerointia yksityisasioiden suhteen.

Kahden aikuisen väliselle suhteelle on turha olla lainsäädännössä lokerointia, jollei samalla haluta rajata avioliittoa vain lisääntymiskelpoisiin pareihin.

Toimituksen poiminnat