Antti Vesala Joku tyyppi Järvenpäästä kirjoittelee nettiin mieleensä juolahtaneita asioita.

Jotenkin Venäjää on selitettävä - 2014 edition

Kirjoitin elokuun 9. päivänä vuonna 2008 silloiseen Blogspot-palvelussa sijainneeseen blogiini tekstin otsikolla "Jotenkin Venäjää on selitettävä". Asian ajankohtaisuuden vuoksi laitan sen tähän nykyiseen blogiini, hiukan tiivistettynä, vaikka nälkävuoden mittainen se on edelleen.

***

2000-luvun maailmanjärjestyksessä ei ole enää yhtä tai kahta valtiota, joiden toimet ja suhteet määräisivät kaikesta tärkeästä, eikä näin ollen mikään enää ole selkeää. Kylmän sodan päättymisen piti olla historian loppu, koska liberaalin demokratian voiton piti olla lopullinen. Historian loppua julistanut amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Francis Fukuyamakin joutui kuitenkin perumaan puheensa. Melkeinpä voisi todeta, että nyt vasta eletäänkin historiallisesti mielenkiintoisia aikoja. Talous on tietenkin ollut muutoksen moottorina 1980-luvun lopulta lähtien. Yhdysvaltain taloudellisen suorituskyvyn ylivoima sosialistiseen blokkiin nähden sekä jälkimmäisen kokema sisäisen legitimiteetin menetys olivat vain alkusoittoa 1990-luvulla alkaneelle vallan uusjaolle.

Voittokulkuaan on jatkanut vain yksityisomistukseen perustuva tuotantojärjestelmä. Markkinatalous on levinnyt lähes yhtä laajalle (täytyy huomata, että kyse ei ole samasta asiasta!), mutta aikaisemmin näihin olemuksellisesti liittyväksi ajateltu demokratia ei ole edennyt läheskään samalla voimalla. Esimerkiksi Kiinassa tuotanto ja jossain määrin markkinatkin toimivat tietyillä kriteereillä jopa hyvin, mutta demokratiaa siellä ei ole. Intia puolestaan ylpeilee olevansa maailman suurin demokratia (mikä muodollisesti ottaen pitääkin paikkansa), mutta äärimmäinen kurjuus ja köyhyys asettavat tämänkin kehittyvän talousmahdin ylle varjon. Sitten on tietenkin Venäjä, joka energiaviennin ansiosta on viime kerännyt valtaisia tuloja ja käyttää näitä varojaan mihinkäs muuhun kuin sotilaalliseen varustautumiseen.

Jotkin asiat ovat turvallisesti entisellään. Valtiot voidaan, suurella harmaasävyjen toleranssilla, jakaa melko lailla jäännöksettä demokratioihin ja ei-demokratioihin. Nousevista talousmahdeista harva on demokratia. Intia ja Brasilia ovat sitä kumpikin tavallaan, Kiina ja Venäjä eivät oikein mitenkään. Esimerkiksi Venäjän tapauksessa näytti 1990-luvulla hetken aikaa siltä, että siitä voisi lähivuosikymmenien aikana tulla demokratia. Tänä päivänä varmasti kaikki paitsi höynäytettävimmät ovat unohtaneet sellaiset kuvitelmat.

Suhteessa naapurimaihinsa, etenkin eräisiin entisiin Neuvostotasavaltoihin Venäjä noudattaa irrationaalista vihapolitiikkaa. Kaipuu aikaisempaan loistoon on kova, ja Venäjän pyrkimykset laajentaa vaikutusvaltansa piiriä ja arvovaltaansa entisiin mittoihinsa, ja miksei mielellään vähän ylikin, ovat kaikille sen pienemmille ja heikommille naapureille vähintäänkin turvallisuushaaste. Esimerkiksi puolustusliitto Naton laajeneminen ei sinänsä muodosta Venäjälle mitään todellista uhkaa, sitä vain kiukuttaa entisten alusmaiden hakeutuminen pois päin sen vaikutuspiiristä. Naapurimaissa olevat suurilukuiset venäläisvähemmistöt toimivat keppihevosina Venäjän pyrkiessä monin tavoin puuttumaan naapurimaidensa sisäisiin asioihin. Viron patsasmellakoissa ja sen lieveilmiöissä, kuten tietoliikennehyökkäyksissä ja Viron suurlähetystön skandaalinomaisessa piirityksessä Moskovassa Nashi-huligaanijärjestön toteuttamana, oli kyse tilusten tarkastamisesta: Venäjä katsoo Viron kuuluvan edelleen vaikutuspiiriinsä ja tekee patsaskiistan kaltaista kiusaa ylläpitääkseen konkreettisia merkkejä vaikutuspiiristään.

Naapurivihan ylläpidolla on tietenkin myös sisäpoliittiset motiivinsa. Kun alamaisten kiinnostus pidetään ulkoisissa ongelmissa ja viholliskuvissa, naapurimaiden venäläisvähemmistöjen väitetyssä sorrossa ja muissa tämänkaltaisissa asioissa, ei ihmisillä riitä aikaa eikä paukkuja olla kiinnostuneita kotimaan sisäisistä ongelmista kuiten poliittisen opposition tukahduttamisesta. Koko Putinin kausi on kouluesimerkki turvallistamisesta. Valtaa pitävät tahot pystyvät säilyttämään valtansa ja vahvistamaan sitä, kun he onnistuvat luomaan ilmapiirin, jossa vahvaa johtajuutta tarvitaan jonkin ulkoisen uhkan eliminoimiseen. Ilman retorisesti tuotettuja ulkoisia uhkakuvia totalitarististen toimien sisäinen legitimiteetti häviäisi, ja valta saattaisi vaihtua. Viro, joka on Venäjän naapurimaista pienin, on jatkuvan vihapropagandan kohteena. Muistan lukeneeni vähän aikaa sitten uutisen, jossa Venäjällä tehdyssä gallupissa Viro oli kärkipäässä, kun ihmisiltä oli kysytty suurimpia Venäjän turvallisuusuhkia. Viro on Venäjän johdolle kätevä viholliskuvan lähde. Se on taatusti vaaraton mutta kuitenkin riittävän itsetietoinen ja periaatteellinen, että sitä voidaan pitää tikun nokassa ja heijastaa siitä seinälle varjokuvia lasten pelottelemiseksi. Kun jotain niin pelottavaa on venäläisiä uhkaamassa, ei ketään haittaa paljonkaan, vaikka koko kansalaisyhteiskunta tukahdutettaisiin turvallisuussyistä.

Tuoreessa Etelä-Ossetian tapauksessakin Venäjä ehätti Putinin suulla syyttämään Georgiaa jo kansanmurhasta. Presidentti Medvedev taas ilmoitti, että hänen velvollisuutensa on suojella Venäjän kansalaisten "henkeä ja kunniaa", olivatpa nämä missä tahansa. Ruotsin ulkoministeri Carl Bildtin mukaan kansainvälinen yhteisö ei voi mitenkään hyväksyä periaatetta, jonka mukaan itsenäisen valtion alueelle voidaan sotilaallisesti tunkeutua sellaisilla perusteluilla kuin mitä Venäjä on Etelä-Ossetian tapauksessa esittänyt, eli kansalaisiinsa vedoten. Monissa muissakin maissa kun on suuria venäläispopulaatioita. Välikevennyksenä voi mainita uutisen, kun männäviikolla venäläislehdet syyttivät suomalaisia avustusjärjestöjä Viron venäläisten myrkyttämisestä, kun nämä olivat toimittaneet ruoka-apuna elintarvikkeita, joiden parasta ennen -päiväys oli mennyt. Varmaan tässä olisi joidenkin venäläispoliitikkojen mielestä riittävä syy hyökätä Viroon sekä varmuuden vuoksi Suomeenkin, onhan pelissä venäläisten turvallisuus. Tämä vaikuttaa vitsiltä ja kärjistykseltä, mutta todellisuus voi olla pelottavan lähellä.

Jos asioita tarkkailee tavallisen venäläisen näkökulmasta tämän saatavilla olevien tavanomaisten tietolähteiden kautta, maailman täytyy näyttää todella venäläisvihamieliseltä. Kun kerran päivästä toiseen, vuodesta toiseen joka tuutista kerrotaan, että venäläiset ovat jatkuvassa vaarassa kaikkialla, pakkohan sen on jossain vaiheessa alkaa tuntua todelta. Samaan kotimaiseen käyttöön lienee tarkoitettu joka kerta jokin hieno tekosyy, oli se ulkopuolisen tarkkailijan silmiin miten koominen tahansa. Pitää olla syy hyökätä tai tehdä kiusaa. Mennä jonkun avuksi, estämään kansanmurhaa tai vastata provokaatioon. Esikuvana tulisivat helposti mieleen talvisotaan johtaneet, "suomalaisten ampumat" Mainilan laukaukset, mutta todellinen alkulähde on Stalinin tuolloinen sopimuskumppani eli Hitler, Tsekkoslovakia ja sudeettisaksalaiset. Hitler on muuten oppi-isänä myös mitä tulee Nashin kaltaisen organisaation käyttöön katuterrorin organisoimisessa ja joukkovoiman näyttämisessä.

Venäjän käytös suhteessa naapurimaihinsa on kuin sillä kaikkien muistamalla vähän yksinkertaisella, mutta rotevalla ja vahvalla, ikäisiään nopeammin pituutta kasvaneella mutta pikkuisen hönöllä pihan häirikköpojalla, jonka ei ole koskaan pärjätäkseen tarvinnut käyttää päätään eikä varsinkaan vaivata sitä sen pohdinnalla, mikä on oikein ja mikä väärin. Mopon bensat maksaa isi, ja karkkirahat saa pienemmiltä lapsilta kun vähän kopaisee. Muistetaan aina kiusata vain pienempiä, mieluiten kaikkein vähäväkisimpiä, ja kun joskus joku aikuinen sattuu paikalle, nau'utaan miten "toi alotti". Käytös voidaan palauttaa lapsuuden traumoihin, kun kotona niin usein juopotellaan ja poikakin on osansa höykytyksestä saanut ("vuosisatainen sorto", "tataarien ies", "orjamentaliteetti"), mutta käytöksen ymmärtäminen ei yhtä kaikki lainkaan suojele niitä pienempiä ja heikompia, jotka joutuvat traumojen purkautumiskanavaksi.

Ulkoministeri Lavrovin taannoinen puhe siitä, miten Venäjää opitaan rakastamaan sitten, kun se on sotilaallisesti riittävän vahva, edustaa häirikköpojan myöhempää elämänvaihetta, kun lapsuuden henkistä tyhjyyttä ja rakkaudettomuutta seuraa öykkärimäinen ja tunnevammainen aikuisuus, psykopaattimainen käytös ja taipumus projisoida omat vajavaisuudet kaikkiin muihin - eikä vika koskaan ole itsessä vaan edelleenkin aina "toi alotti". Tästä esimerkkinä toimii täysin absurdi tapaus, kun Lavrov syytti virolaisia patsaskiistan yhteydessä yrityksistä "kirjoittaa historiaa uudelleen" - tarkoittaen esimerkiksi virolaisten käsitystä, että Neuvostoliitto olisikin miehittänyt Viron eikä vain jalomielisesti vapauttanut sitä saksalaisten käsistä. Ymmärtäjiäkin aina riittää, kuten vaikkapa Suomessa eräs polemisti aivan äskettäin esitti, että Viro valitsi liittymisen Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti - saihan ratkaisevissa vaaleissa vapaasti äänestää ketä tahansa kommunistien ehdokasta muiden puolueiden tultua suljetuiksi ulos koko vaaleista! Oli ymmärtäjillä kuinka hyvät perustelut hyvänsä, sivulliset saavat edelleen kärsiä.

Etelä-Ossetiassa ja Kaukasuksella laajemminkin asiat uhkaavat levitä käsiin. Viimeisimpien uutisten mukaan Venäjä on valmistelemassa Georgian satamien saartamista laivastolla, ja tiettävästi se on myös yrittänyt pommittaa Georgiassa kaukana Etelä-Ossetiasta sijaitsevia öljyputkia. Puolueettomia tietoja on ollut niukasti saatavilla. Epäilemättä Georgiakaan ei ole pelkästään viaton uhri, mutta Venäjän toimet ovat joka suhteessa täysin suhteettomia. Asiaa yritetään selvitellä kansainvälisten organisaatioiden kautta. ETYJ:n puheenjohtajana toimiva Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on tähän tietoon matkustamassa alueelle maanantaina.

Liiempään optimismiin ei ole aihetta. YK:sta ei taaskaan ole ratkaisijaksi, koska turvallisuusneuvoston pysyvillä jäsenmailla kuten Venäjällä on veto-oikeus äänestettäessä esimerkiksi tulitaukoja koskevista asioista. Aivan samasta on kyse, kun Kiina omien intressiensä vuoksi sabotoi Sudanin kansanmurhan estämiseen tähtääviä toimia. Maailmanjärjestön ominaisuuksiin kuuluu, että sen piirissä kaikkein vastenmielisimmin ja roistomaisimmin käyttäytyvillä diktatuureillakin on samanlainen äänivalta kuin demokraattisilla oikeusvaltioilla. Tällaisissa tapauksissa YK:n rooliksi muodostuu pelkkänä ajanpeluun välineenä toimiminen siihen asti, että tarvittavat tihutyöt ehditään saada toimitetuiksi. Pihan öykkäri ei välitä käytösnumeron alentamisesta eikä jälki-istunnosta. Kilttien lasten säännöillä ei ole hänelle merkitystä, hän päin vastoin oikein halveksii sellaisia.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat